Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Formula 1 VPN-Suomi

Lukusuositus

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Eppu Nuotio: Musta

Luen mieluummin niin sanottua vakavaa kaunokirjallisuutta, mutta silloin tällöin on ihana heittäytyä dekkarin pyörteisiin. Musta on ensimmäinen lukemani Eppu Nuotion romaani ja täytyy heti alkuun todeta, että petyin jonkin verran. Olin odottanut jotain parempaa lukemieni arvostelujen perusteella.

Kirjassa on kyllä paljon hyvää: erityisesti pidin teoksen selkeästä kielestä, kiinnostavasta henkilökuvauksesta sekä lopussa odottavasta yllätyksestä. Nämä ovat kuitenkin dekkarin perusominaisuuksia eivätkä tee siitä mitenkään erityistä.

Mielestäni myös dekkarilta on lupa odottaa uskottavaa ympäristön kuvausta ja juonta. Musta on kuitenkin niiltä osin aika laimea. Monet kirjan kuvaukset tuntuvat epäuskottavilta ja juoni olisi kaivannut johdonmukaistamista.

Kiitosta ansaitsee teoksen yksi teemoista, mustiin kohdistuva rasismi ja sen aiheuttama kärsimys, mutta mielestäni sen käsittely Mustassa tuntui liian päälleliimatulta ja kevyeltä.

Musta oli Eppu Nuotion esikoisjännitysromaani ja ensimmäinen Pii Marin -sarjassa. Ehkä hänen kertojantaitonsa ovat kehittyneet sarjan edetessä. Sarjan päähenkilö, Pii Marin, on niin kiinnostavasti kuvattu, että taidan tutustua häneen vielä lähemmin.

Mikäli pitää kevyestä, suomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvasta rikosdraamasta, tämä teos ansainnee lukemisensa.

Eppu Nuotio: Musta, Otava 2006.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Harva kirja on tehnyt minuun viime aikoina yhtä suurta vaikutusta kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä. Erityisesti tähän vaikutti romaanin teeman taitava, herättelevä käsittely. Teemana ovat muistot ja muistaminen ja niiden vaikeus.

Jääskeläinen on punonut kirjaansa huikean juonen. Romaanissa on vavahduttava lopetus, jossa lukijan ennakko-odotukset keikahtavat ympäri ja joka jättää paljon pohdittavaa. Alkupuolella teos tuntuu pyörivän paikallaan ja tekstistä näyttää avautuvan täysin turhia yksityiskohtia, mutta lopussa ne saavat selityksensä.

Jääskeläisen teksti on helppolukuista, ja tietyt fantasiakirjallisuuden elementit tuovat tarinaan jännittävää maagisuutta. Kertomus pysyttelee kuitenkin koko ajan myös tiukasti todellisen maailman realiteeteissa, eikä lukija lopulta tiedä, mikä oli totta, mikä fantasiaa.

Mielestäni romaani on täyttänyt tehtävänsä, jos se antaa lukijalle uutta ajateltavaa, liikauttaa jotakin, ja näyttää elämästä jotain syvällistä. Jääskeläisen tuore romaani täyttää nämä kriteerit kirkkaasti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä, Atena 2017

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Kuin surmaisi satakielen oli yksi harvoja romaaneja, joiden lukemista olen lykännyt vuosikaupalla. Jostakin syystä minulla oli ollut käsitys, että tämä romaani on jotenkin raskassoutuinen ja hankala lukea. Olen iloinen, että tartuin siihen, sillä lukukokemus oli miellyttävä ja pysäyttävä.

Luku-urakkani jälkeen ymmärrän enemmän kuin hyvin, miksi Kuin surmaisi satakielen on klassikko. Ilmestymisaikanaan, vuonna 1960, sen aihe oli polttavan ajankohtainen – mutta niin se on valitettavasti myös nyt ja tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan.

Romaani kertoo pienen Scout-tytön näkökulmasta siitä, miten me ihmiset joskus suhtaudumme erilaisuuteen, erityisesti niihin, joilla on erilainen ihonväri kuin itsellämme. Scoutin vaiheiden kautta tarinaan tulee inhimillisyyttä ja lämpöä, ja romaani onkin parhaita lapsuuden kuvauksia, mitä olen lukenut. Lukiessani mieleeni tuli Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut – näissä teoksissa on jotain samalaista aitoutta, ja ne molemmat onnistuvat tavoittamaan erinomaisesti nuoren ihmisen maailman.

Jos jotain haluaisin Kuin surmaisi satakielen -romaanista korjata, karsisin ehkä jonkin verran kirjan alkupuolella olevaa laajaa arkielämän kuvausta, joka ainakin minua häiritsi välillä toistollaan ja kertauksellaan. Tarkemmalla kustannustoimittajan työllä tekstistä olisi voinut saada kiinteämmän.

Kuin surmaisi satakielen on erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikenlainen muukalaisviha ja perusteeton vastakkainasettelu ovat nostaneet länsimaissa päätään. Samalla se on ajaton kuvaus lapsuudesta ja lapsuuden idyllin murtumisesta. Lukiessa selviää myös kirjan runollisen nimen tausta.

Tätä ei voi olla suosittelematta!

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, Gummerus 1972.

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Harvemmin innostun kirjasta kannen perusteella, mutta ruotsalaisen Martina Haagin Olin niin varma meistä -kansi jotenkin kolahti nähdessäni sen kirjastossa.

Minulla on tapana googlata tietoa kirjailijasta ja kirjailijasta ennen kuin hankin kirjan, jos ne ovat minulle entuudestaan outoja. Sitä kautta löysin Me naiset -lehden jutun, jossa avattiin kiinnostavasti Haagin romaanin taustoja. Haag on tunnettu ruotsalainen kirjailija, jonka avioero tv-persoona Erik Haagista on ollut Ruotsissa mediatapaus.

Kirjan kansi oli mielestäni houkutteleva, vaikka en erityisesti kovin siirappisista tarinoista tykkääkään. Olin niin varma meistä ei olekaan yhtään ällöromanttinen, vaikka kansi saattaisi muuhun viitata. Tarina kulkee jouhevasti, ja vaikka kyseessä on avioero-romaani, kirjailija ei äidy mässäilemään tunteilla eikä yritä väkisin saada lukijaansa kyynelehtimään.

Haagin romaani on ollut menestys Ruotsissa, missä se palkittiin vuoden parhaana kirjana. Kirjaa on myyty yli 300 000 kappaletta. Romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin, mikä myös antaa lukukokemukselle oman kiinnostavan sävynsä.

Romaanissa kerronta kulkee kahdella aikatasolla, mikä mielestäni toimii tässä tapauksessa erinomaisesti. Haag on hyvin selkeäsanainen kirjoittaja ja osaa sanoittaa kauniisti elämässään pettyneen naisen tuntoja. Raskaasta aiheestaan huolimatta kirjassa on lämmin ja toiveikas pohjavire.

Suosittelen lämpimästi!

 

Martina Haag: Olin niin varma meistä, Atena kustannus 2017.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi