Kuin surmaisi satakielen oli yksi harvoja romaaneja, joiden lukemista olen lykännyt vuosikaupalla. Jostakin syystä minulla oli ollut käsitys, että tämä romaani on jotenkin raskassoutuinen ja hankala lukea. Olen iloinen, että tartuin siihen, sillä lukukokemus oli miellyttävä ja pysäyttävä.
Luku-urakkani jälkeen ymmärrän enemmän kuin hyvin, miksi Kuin surmaisi satakielen on klassikko. Ilmestymisaikanaan, vuonna 1960, sen aihe oli polttavan ajankohtainen – mutta niin se on valitettavasti myös nyt ja tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan.
Romaani kertoo pienen Scout-tytön näkökulmasta siitä, miten me ihmiset joskus suhtaudumme erilaisuuteen, erityisesti niihin, joilla on erilainen ihonväri kuin itsellämme. Scoutin vaiheiden kautta tarinaan tulee inhimillisyyttä ja lämpöä, ja romaani onkin parhaita lapsuuden kuvauksia, mitä olen lukenut. Lukiessani mieleeni tuli Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut – näissä teoksissa on jotain samalaista aitoutta, ja ne molemmat onnistuvat tavoittamaan erinomaisesti nuoren ihmisen maailman.
Jos jotain haluaisin Kuin surmaisi satakielen -romaanista korjata, karsisin ehkä jonkin verran kirjan alkupuolella olevaa laajaa arkielämän kuvausta, joka ainakin minua häiritsi välillä toistollaan ja kertauksellaan. Tarkemmalla kustannustoimittajan työllä tekstistä olisi voinut saada kiinteämmän.
Kuin surmaisi satakielen on erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikenlainen muukalaisviha ja perusteeton vastakkainasettelu ovat nostaneet länsimaissa päätään. Samalla se on ajaton kuvaus lapsuudesta ja lapsuuden idyllin murtumisesta. Lukiessa selviää myös kirjan runollisen nimen tausta.
Tätä ei voi olla suosittelematta!
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, Gummerus 1972.
